Päivä 48, kiitos Merja!

Sitä tuossa pohdin, että miten jotkut KERKIÄÄ tässä some-viidakossa sukkuloida työnsä ohessa?
Joka paikkaan keretä kertomaan, mitä just nyt kuuluu.
Kertomaan fb:ssä miten aamu on alkanut, twiittaamaan siitä twitterissä ja vielä instaan kuva auringonnoususta.
Ei kerkeis.
Some-aktivismi niin ei oo mun juttu.

Twitter on jäänyt mulle vieraaks.
Siellä pitää seurata ihmisiä ja asioita.
Ei fyysisesti, mutta silti.
Siellä nokkelat ja kantaaottavat ruotii päivän, #hs ja #tapahtumia.
Twitterissä pitää ihmisen siis ensin twitteriä olla "joku" tai tuntea "joku", että saa edes ketään seuraamaan itteään.
Ongelma on siis sama, kuin:
"Jos mies kuiskaa jotain yksin metsässä, eikä yhtään naista ole monen kilometrin säteellä kuulemassa, onko mies silti väärässä?"
Jos olet todella nokkela ja hauska #twitteri ssä, mutta kukaan ei seuraa sinua, onko se turhaan sinne laitettu?
Sama kun kertois peilin edessä vitsejä itselleen...
En tiiä.
Ihan sama.

Mulla taitaa olla twitterissä kolme seuraajaa, joista yks on joku firma.
Sinne ei täten tule hirveästi mitään laitettua, koska ainoa kuka niitä tulee ikinä tulee lukemaan on joku tuleva työnantaja, ja mä kuitenkin jossain vaiheessa hämääntyisin yksityisyyden raja-aidoissa ja saattaisin haukkua koko maailman.
Ehkä siis parempi että pysyn kiltisti #fb ssä ja ja tässä #blogi ssa.Yksin. Rauhassa. Ikuisesti (no joo, blogissa hieman alta sata päivää). Aamen.